Maanantaina olin varmasti maailmankaikkeuden freesein työkaveri, mutta mitäs pienistä, olin kuitenkin paikalla ja about hereillä ;D Töiden jälkeen spurttasin kotiin, ja ai kun oli hyvä palvelu, kun H ja L olivat askarrelleet ruuan valmiiksi... :) Kasattiin itsemme taas keikkakuntoon ja lähdettiin kuuden maissa kohti Helsinkiä. Käytiin hakemassa mummini mukaan, ja siellä kulmilla meitä vastaan ajoi epämääräisesti tutun näköinen auto, jota ajoi joku ihan Paavon näköinen tyyppi. Takuuseen en mene, mutta kyllä se mun mielestä oli herra Lötjönen! Noh, päätettiin selvittää asia myöhemmin, joten mummi kyytiin ja Musatalolle! Sää oli ikävän sateinen, mutta olihan meillä sateenvarjoja... Parkista jouduttiin jopa pulittamaan euroja, koska minä olin fiksuna jättänyt parkkiluvan kotiin :'D

Yläaulassa bongattiin Paul, joka ystävällisesti myi ylimääräisen lippunsa mummille, ja myyntitapahtuman jälkeen vaihdettiin taas kengät edustavampiin ja kopisteltiin narikkaan. Tällä kertaa oli enemmän jonoa, piruvie! Onneksi narikkaan mahtui ;) Jatkettiin matkaa peremmälle, ja pian löydettiinkin Ev! Harrastimme vähän poseerausta, päästiin kaikki neljä samaan kuvaan kun pidin mummille pikaopastuksen kameran toiminnasta. Sitten olikin taas aika siirtyä saliin, olihan kello jo sen verran ;D Ja kas kummaa, Stam1nan tahdissa portaita alas eturiviin! Yritettiin myös syynätä kameroiden sijanteja, keikkahan kun näytettiin suorana YleX:n nettisivuilla. Hirveät edustuspaineet siis! Paikat olivat tällä kertaa Eican ja Pertun välimaastossa, eli uutta perspektiiviä kehiin.

Hallelujah alkoi soimaan ja sitten rupesi jännittämään ihan toden teolla. Käsistä kiinni ja hermostunutta laulua "You don't really care for music, do you?" No eipä me oikeestaan. ;) Sali pimenee ja muu yleisö taputtaa. Me ei pystytä, koska jännittää liikaa ja käsiä ei voi irrottaa toisistaan. Sitten näkyy hieman valoa sivuovesta ja bändi astelee lavalle pimeydessä. Herrat löytävä paikkansa ja sitten se alkaa. Quasimodo. Lienikö tämä keikka sitten jotenkin "julkisempi", koska tänään oli Ylen kuvaajien lisäksi muutama pressipassillinen kuvaaja siinä eturivin ja lavan välissä. Siinä samassa 50 cm raossa, jossa me pidettiin jalkojamme. Quasimodo jatkui kakstuhattakympillä. Emme ole edelleenkään varmoja, tajusivatko kaikki, että biisi vaihtui. Tänäänkin ensimmäiset sanat spiikkimikistä kuultiin tässä kohtaa. "Helsinki, jee! Hienoa soittaa täällä tänään. Ootteko te valmiita testaamaan, kuinka täällä Isossa Salissa soi rokkenroll?" Ja oltiinhan me. Niinkuin huudosta päätellen joku muukin. Saatiin Grace. Tuoliriehumista, mitäs muutakaan voi. Muutaman kerran Paavo oli jo tulossa käskemään meidät ylös, mutta siinä meidän edessä oli kovasti ruuhkaa, kun myös herrat Toppinen ja Kivilaakso tykkäsivät soittaa siinä. Biisiä oli menty jo reilusti yli puolenvälin, kun Paavo näki tilaisuutensa tulleen ja rynnisti meidän eteen, näytti hienovaraisesti pari kertaa että zup, zup, ylös siitä. Tätä me oltiin odotettu. Meiltä ei kannata kysyä, nousiko kukaan muu seisomaan, yritettiin vain purkaa rokkailuenergiaa niin paljon kuin mahdollista loppubiisin aikana. Bändin puolesta Grace meni kyllä vähän vituiks. Biisin alussa tapahtui jotain. Johtuiko se sitten jotenkin keikan streamauksesta nettiin vai mistä, mutta ilmeisesti jokin vahvistin tai piuha tai joku lopetti yhteistyönsä. Bändi kokoontui lavamiksaajan eteen ja Perttu kirosi äänekkäästi "VITTU PERKELE SAATANA!!!" Tästä selvittiin jotenkuten, ja biisi pääsi siis alkuun. Ja sitten, vielä lisää. Mikko napautti jotain peltiä ja sitten se niiasi. Eli siis pelti oli pystysuorassa, tehden siitä soittokelvottoman. Bryan Adamsin kitarateknikko aka Apocalyptican selloteknikko ja ilmeisesti myös rumputeknikko ryntäsi lavalle ja yritti kiristää pellin pidikkeen. Se kesti juuri sen yhden lyönnin, kunnes nyrjähti taas. Ilmeisesti Mikko turhautui tilanteeseen ja nousi rumpupenkiltään seisomaan ja rupesi ruuvaamaan peltiä irti ja siirtelemään niitä peltien pidikkeitä (ja jotain peltiä) niin, että biisiä voidaan jatkaa. Yritettiin kannustaa Mikkoa, mahtoiko hän kuulla.. Mutta että sellasta. Mitään muuta siinä ei kai sit sattunut, onneksi.

Mutta palataanpa sitten siihen, että setti jatkui samalla kaavalla, joten Mestarihan se sitten alkoi, ja nyt rummut kesti. Se meni yleisesti ottaen kivuttomasti, mutta Perttua jäi ilmeisesti kismittämään tuo tekniikkahäiriö ((myöhemmin, Lahdessa tai Mikkelissä Mikko selitti että Pertun räkki oli hajonnut ja aiheutti kamalia sekoääniä kaikkien monitoreihin ja mikkeihin)), eikä fiilis ollut välttämättä herralla parhain mahdollinen. Keksittiin tänäänkin uutta koreografiaa, sillä Paavon soittaessa meidän edessä kertsiä oli pakko osoitella herraa. Niissä kohdissa siis, kun lauletaan (huudetaan) Masteria. :) Sit Tipetipetiptap lauteille, päästiin laulamaan ihan lead-laulun saattelemina. Samat biisit kuin muuallakin, eli ainakaan ei voi inistä ettei muka osaisi sanoja. Quutamo vielä perään, kuulosti hyvältä. Sitten oli vuorossa sitä akustisempaa puolta, Pertun soolo, muut poistuivat lavalta, Keravan Quasimodo lähti kiipeämään rumpunsa kanssa kohti tornia. Meitä ei kuitenkaan onnistuttu yllättämään, sillä "tornin" paikka oli sama kuin eilen. Sacran jälkeen Eicca spiikkasi tutusti, että ilmeisesti täällä joku pitää tästä klassisemmastakin musiikista, ja että josko vielä toinen kappale tuoreimmalta albumilta. Sitten oli vuorossa kauneutta. Samat spiikit "odotellaan, että saadaan Quasimodo alas tornistaan" ja niin edelleen.. Muut olivat paikoillaan ja näin ollen kaikki odottivat Mikkoa. No, hän saapui lavalle ja tarttui kontraansa. Sitten Eicca päätti kysyä, että "Eksyitkö?" Arvaa millaisen reaktion se aiheutti meissä. Jep, sen jälkeen muutkin uskalsivat hieman naurahtaa. Meidän nauru ei kuitenkaan tyrehtynyt, sillä tiesimme, että Mikon täytyy laskea tahti. Tirskuimme siinä odotellessamme, että kuinkahan se tahti tänään lasketaan. Joko Mikko kuuli tai sitten vain näki, mutta hillitöntä naurua se aiheutti rumpalissa kuitenkin. Hetken joutui hra Sirén itseään kasailemaan, mutta laski sitten "yks, kol, vii" ja näin päästiin alkuun.

Kuunneltuamme kaunista originaalimusiikkia, oli aika siirtyä kauniiseen cover-musiikkiin, eli siis Nothing Else Mattersiin. Ja jotta ei jännittäisi liikaa, oli taas tuttua kauraa, nimittäin bändin esittely. Paavoa spiikatessaan Perttu hukkasi sen johtavan ajatuksen ja totesi sitten "Munamies sanoisi: pieni mies, iso......... (muut bändinjäsenet yrittivät täydentää lauseen sydämellä, mutta Perttu tuli siihen tulokseen että vastaus on:) ajatus." Eicca spiikattiin sisään sanoilla "On ilo, ylpeys ja kunnia olla lavalla henkiön nimeltä EICCA TOPPINEN kanssa." "Ja kuten arvata saattaa, Apocalypticassa on periaatteessa vain selloja" *VITUSTI REPEILYÄ (siis me repeiltiin)* "Ylä-ääniä niistä soittaa hahmo nimeltä Perttu Kivilaakso eli siis minä" "Rummuissa, kuten arvata saattaa, itse, ei yhtään eikä vähempää MIKKO SIRÉN!" (Mikko kävelee ylpeänä rumpuraiserilleen ja kumartaa yleisölle. Tarkkasilmäisimmät (eli me) huomasivat, että kädessään hänellä on yksi peltipidike, joten siis maailma pelastettu, hyvä Mikko. Ja sitten helvetillinen karjaisu Pertulta " YYYYYYYYYYYYYYYEEEEEEEEAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHH!!!" Spiikki jatkui edelleen "Sitten siirrymme trash-metallin maailmaan. Mikko esittää meille jahka saa ruuvattua paikalleen, kerättyä luunsa ja kasattua psyykensä. *Mikko kasailee rumpujaan* Tossa on vähän likaa, voisit kiillottaa sen. *Mikko tarttuu paidan liepeestään kiinni, paljastaen hieman vatsaansa, ja todellakin kiillottaa pellin.* Niin hän esittää muutaman hauskan fillin eli täytteen." Niin ja muista, että Last Hope on ylennetty trash metal -klassikoksi, ainakin Pertun kielenkäytössä ;D Last Hope meni siinä tuolijammaillessa, samoin kuin sitä seurannut Fish Eye, ja sit olikin taas aika etsiä ja tuhota. Sen aikana Paavo huomasi tilaisuutensa tulleen ja liirasi polvillaan meidän eteen soittamaan ja taas oli sokeutuminen lähellä kun herra sohi sellon tukitapilla kymmenen sentin päässä. Me kyllä saatettiin vähän edesauttaa asiaa, kun mr. Lötjönen huus suoraa huutoa niin me nojauduttiin eteenpäin ja karjuttiin takaisin. Että siinä oli taas Paavolle vähän tiukkaa etukenoa. Samoissa tunnelmissa meni myös Inska, vaikkei enää samalla lailla etukenoiltu. "Ekan" setin jälkeen poijjaat saivat ansaitsemansa aplodit seisovalta yleisöltä. Hakattiin kätösiämme yhteen sen aikaa että taskulamput olivat asiallisesti kiinni sellonkauloissa (ja voi jeesus että se taas kesti) ja sit Manalaa, IDC;tä ja Peikkoo. Melko suoraviivaista toimintaa, uno commento. Farewell oli taas itkettävän kaunis. (Otetaan tää keikka sulle talteen sitten kun se tulee telkkarista niin voit katsoa itse.) Napattiin pari settilistaa (Ev sai yhden) ja hoiperreltiin portaita ylös oville.

Oltiin tosiaan arveltu jo etukäteen että turha yrittää jätkiä tänään päästä kiittämään, kun ne varmaan suuntaa suoraan rekkahallista kotiin nukkumaan, joten ei panikoitu sen kummemmin. Napattiin mummi käytävästä mukaan ja kyseltiin keikkatunnelmia matkalla narikkajonoon. Ja myös narikkajonossa, koska siellä oli niin älyttömän vähän porukkaa töissä että myös lähteminen kesti. Paul luimuili vielä jossain taustalla joten piti sniikata ohi ettei se taas ilmesty metrin päähän tuijottamaan ;D vaihdettiin kengät, tanssahdeltiin autolle ja ajettiin mummi kotiin. Tällä kertaa ei näkynyt Paavoa matkan varrella. Matkalla Sannin kämpille päätettiin käydä hakemassa Alepasta iltapalaa (kellon siis ollessa jotain 22.15) joten ei muuta kuin korot kopisten ja helmat kahisten ostoksille. Saatettiin olla HIEMAN hysteerisessä mielentilassa ja se taisi välittyä myyjillekin. Kenties näytettiin siltä että ollaan menossa etkoilta viihteelle, tosin tätä arvelua meidän ostokset ei ihan tukeneet (maitoa, jugurttia ja yrttipatonkeja). Sanni ja Linda oli just hakemassa jugurttia, kun kaks miesmyyjää rullas kukkakärryä kohti. "Oi, ihanaa, kukkia meille!", kiljaisi Sanni ja kärryä työntävä myyjä meni ihan hämilleen. "ei ois tarvinnu..." no kukat kuitenkin kulkivat ohi, ja toinen kaveri totes kärrytyypille että "no oisit nyt antanut kukkia." Hienoisesti kikatellen tytöt kipittivät kulman taakse ja yrittivät kaiken hekottamisen keskellä selittää vielä Heidille mitä oli tapahtunut. Että joo.... Vielä vähän suklaata kyytipojaksi ja auto olisi varmaan rullannut loppumatkan ihan vaan nauruenergialla. Ei testattu kuiteskaan. Kun patongit oli uunissa, avattiin hetkeks telkkari ja todettiin että kas, Neloselta on just alkamassa Sinkkuelämää, ja päätettiin katsoa se ihan opiskelumielessä. Jos vaikka päätetään totella Paavoa (obey your masteeeer) ja lähteä sinne Nykkiin Sinkkueläilemään. Että näin. Sitten olikin aika painua nukkumaan ja valmistautua henkisesti viimeiseen rutistukseen, eli kaksi keikkaa ja sitten.... Mutta siitä lisää myöhemmin.